“Voisiko meidänkin koiran kanssa lähteä näyttelyihin?”

Tuo kysymys jäi mieleeni.
Se kysyttiin puodilla vähän varovasti, ehkä hieman epäillenkin. Sellaisella äänensävyllä, jonka moni koiranomistaja tunnistaa:
“Ei me mitään tosissaan harrasteta… mutta voisikohan meidänkin koiran kanssa?”
Ja vastaus on aina sama.
Kyllä voi.
Olen miettinyt viime aikoina paljon sitä, miten helposti koiraharrastuksista syntyy kuva, että pitäisi olla täydellinen. Pitäisi olla oikeanlainen koira, oikeanlaiset taidot, kokemusta, tuloksia ja hienoja saavutuksia.
Somessa näkyvät usein ne onnistumiset:
ruusukkeet, valiotittelit, podiumit ja täydelliset kuvat.
Ja onhan niitä ihana katsella. Totta kai.
Mutta paljon vähemmän puhutaan siitä, miltä harrastaminen tuntuu silloin, kun on ihan tavallinen harrastaja ja tavallinen koiranomistaja.
Kun jännittää.
Kun ei tiedä mitä kuuluu tehdä.
Kun kysyy samoja kysymyksiä monta kertaa.
Kun miettii, kuuluuko edes joukkoon.
Minä olin pitkään täysin varma siitä, että en koskaan lähtisi koiranäyttelyihin.
Sitten tuli Kurko.
Ja jostain syystä päätin, että ehkä voitaisiin edes kokeilla.
En ymmärtänyt näyttelyistä mitään. Kyselin jatkuvasti:
Miten siellä ollaan?
Mitä pitää tehdä?
Miksi tuo koira seisoo noin?
Mitä nämä arvostelut tarkoittavat?
Ai mikä serti? Ja sama uudestaan, ai häh?
Ensimmäisen näyttelyn tavoite ei ollut voittaminen.
Tavoite oli se, etten itse jännitykseltä kompastuisi kehässä.
Lähdin näyttelyihin koiran kanssa, joka ei ollut se tyypillinen näyttelymenestyjä.
Ja sain kuulla siitä.
“Ei kermanvärisen kanssa kannata tulla näyttelyihin.”
“Ei tuollaisella keskenkasvuisella pärjää.”
“Turha yrittää tuollaisella. Valitse toisenlainen koira.”
Olisi ollut helppo uskoa se.
Olisi ollut helppo ajatella, ettei me kuuluta sinne ja jäädä kotiin.
Mutta jokin minussa halusi silti kokeilla.
Ei siksi, että olisi ollut pakko menestyä.
Vaan siksi, että halusin tehdä jotain yhdessä oman koirani kanssa.
Halusin oppia.
Halusin kokea.
Halusin nähdä, mihin meidän yhteinen matka voisi johtaa.
Ja lopulta se sama “väärän värinen” koira juoksi Suomen muotovalioksi 2,5-vuotiaana.
Muistan edelleen sen hetken, kun tuomari sanoi:
“Harvinaisen komea kermanvärinen uros.”
Se tuntui suurelta.
Ei tittelin vuoksi — vaan siksi, että olimme itse uskaltaneet lähteä matkaan, vaikka moni epäili ja epäilin itsekin.
Siksi haluan sanoa tämän ääneen myös sinulle, joka mietit uuden harrastuksen aloittamista koirasi kanssa:
Älä kuuntele huutelijoita.
Kaiken ei tarvitse olla täydellistä.
Et tarvitse valmista osaamista.
Et täydellistä koiraa.
Et kymmenien vuosien kokemusta.
Riittää, että olet kiinnostunut.
Riittää, että haluat tehdä jotain yhdessä koirasi kanssa.
Jollekin suuri onnistuminen on ensimmäinen näyttely.
Toiselle ensimmäinen yhteinen harrastus.
Kolmannelle se, että arka koira uskaltaa uuteen paikkaan.
Ja joskus suurin voitto on yksinkertaisesti se, että lähtee kokeilemaan.
Meidän puodilla käy paljon juuri tällaisia ihmisiä.
Tavallisia, koiriaan rakastavia omistajia.
Ihmisiä, jotka haluavat tehdä parhaansa.
Ihmisiä, jotka kysyvät, miettivät, opettelevat ja yrittävät.
Ja tiedättekö mitä?
Juuri siinä on jotain todella hienoa.
Koiraharrastamisen ei tarvitse näyttää täydelliseltä.
Sen kuuluu näyttää omalta.
Me harrastetaan edelleen näyttelyitä ennen kaikkea siksi, että se on kivaa.
Menestys on meille aina bonus, ei itse tarkoitus.
Matka jatkuu edelleen.
Me opetellaan koko ajan lisää.
Välillä onnistutaan enemmän, välillä vähemmän.
Mutta me ollaan mukana.
Mutta kaikkein tärkeintä on, että tehdään tätä yhdessä ❤️